23 May 2018

”Kaikki on lopulta vain kulissia"

Esseearvio Elina Lepomäen teoksesta Vapauden voitto (Otava, 2018) 

Esseearvioni tyly otsikko on suora lainaus Elina Lepomäeltä. Siksi se on lainausmerkeissä. Sitaatti liittyy Suomen hallituspolitiikkaan, sen käytäntöihin, kabinetteihin, lehmänkauppoihin ja yleisiin valtakuvioihin. Se, mikä näkyy ulospäin, on jotain aivan muuta kuin de facto vallankäyttö. 
     
Vapauden voitosta käy ilmi, että kansanedustaja Lepomäki on varsin kyllästynyt politiikan teatteriin. Hän ei ole yksin. Mielestäni otsikko sopii kuitenkin vielä paremmin Euroopan unionissa pitkään harjoitettuun maahanmuuttopolitiikkaan, johon alati kasvava joukko EU-maiden kansalaisia on tavattoman pettynyt, ja jonka aiheuttamien epäkohtien ruotiminen muodostaa esseearvioni painavimman annin. Tämä puolestaan johtuu Lepomäen teoksen luonteesta. Filosofi Ludwig Wittgensteinia mukaillakseni: siitä, mistä ei voida vaieta, pitää puhua. On siis tuotava näyttämölle se, minkä tekijä haluaisi jättää kulisseihin.
     
Koko arvio: PDF (29 sivua).

7 May 2018

Ars longa, vita brevis

Arvio Senecan teoksesta Elämän lyhyydestä (suomentanut Juhana Torkki; Otava, 2018).

Onko omahyväisyys pahe? Jos on, ovat Seneca ja muut stoalaiset eittämättä jonkin verran paheellisia. He korostavat jatkuvasti hyveellisyyttään vertaamalla itseään paheellisiin ja näin ollen syyllistyvät omahyväisyyteen. Erityisesti Seneca.

Kirjailija, teologian tohtori ja puhekouluttaja Juhana Torkki on suomentanut roomalaisfilosofi Lucius Annaeus Senecan (n. 4 eKr – 65 jKr.) kolme lyhyttä tutkielmaa, joista aiemmin vain yksi on ollut saatavilla suomeksi, nimittäin teoksen päättävä Johdatuksesta, jonka K.P. Kalliovaara käänsi vuonna 1928 Karistolle. Ohut kirjanen on jo pitkään ollut keräilyharvinaisuus. Nyt tekstin saa taas suomeksi ja käännös on vieläpä erinomainen.

Senecalta on aiemmin käännetty myös lyhyt valikoima kirjeitä (suom. Hemminki Karjalainen; A.W. Leinosen kirjapaino, 1910) sekä kaikki kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen; Basam Books, 2011). Oikarisen Kirjeet Luciliukselle -järkäle on kulttuuriteko.

Keskeisiä tekstejä löytyy myös J.A. Hollon kääntämästä oivallisesta valikoimasta Tutkielmia ja kirjeitä (WSOY, 1964). Myös tämä kirja on keräilyharvinaisuus.

Näiden teosten ohella filosofilta on suomennettu tutkielma Suuttumuksesta, joka löytyy Teija Kaarakaisen ja Jari Kaukuan toimittamasta artikkeli- ja tekstikokoelmasta Stoalaisuus: Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia (Gaudeamus, 2004). Suuttumuksesta -tutkielman on kääntänyt mainittu Kaukua. 

Käsillä olevan Torkin suomentaman valikoiman nimitutkielma Elämän lyhyydestä ja katkelma Joutilaisuudesta poikkeavat Johdatuksesta-tutkielmasta aiheensa puolesta, mikä on monipuolisuuden kannalta hyvä asia. Käännöksen kieliasu on nykyaikainen ja selkeä. Lukeminen on silkkaa nautintoa, mitä Seneca saattaisi hieman paheksua. 

Kirja on pienikokoinen ja kulkee mukavasti mukana vaikka taskussa (tämän kirjoittaja on niin sanotun vanhan liiton edustaja eikä harrasta e-kirjoja). Lyhyttä elämäänsä kannattaa käyttää hyödyllisesti Elämän lyhyydestä -teoksen lukemiseen vaikkapa bussi- tai junamatkoilla. Jokaisella sivulla on niin paljon viisautta, että kirja kannattaa välillä laittaa takaisin taskuun ja sulatella lukemaansa ohikiitäviä maisemia katsellen.

Kun maisemaa vertaa aikaan, ymmärtää helposti, kuinka nopeasti se karkaa ulottuviltamme. Juuri äsken tuossa oli niitty, metsikkö, pelto tai punainen mökki tien vieressä, nyt niistä ei näy jälkeäkään.

Muitakin stoalaisia klassikoita on saatavilla suomeksi, joten jos matka on pitkä, taskuun tai laukkuun voi saman tien pakata vaikkapa Marcus Aureliusta (121–180) ja Epiktetosta (55 – n. 135). Epiktetos ei tosin mahdu taskuun, ei erillisenä eikä mainitussa Gaudeamuksen Stoalaisuus-kokoelmassa.

Myös Marcus Aurelius on suomennettu kahdesti, jälkimmäinen, vuonna 2004 Basam Booksilta ilmestynyt Marke Ahosen käännös on ylittämätön. Taskun on oltava tilava ja kestävä: kirja on paksu, asia painavaa.

Antikvariaatista saattaa hyvällä onnella löytyä Epiktetoksen Käsikirja ja keskusteluja (valikoinut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila; Otava, 1978). Näistä Käsikirja siis löytyy myös Stoalaisuus-teoksesta uutena käännöksenä.

Jos stoalaisuus ei ole entuudestaan tuttua, Seneca on kenties paras tapa tutustua siihen. Seneca harvemmin menee teksteissään käytännöllisen elämäntaidon tuolle puolen, monimutkaiseen teoriaan. Juuri helppo sovellettavuus arkeen tekee hänen teksteistään ajattomia. Käsillä oleva valikoima Elämän lyhyydestä on mainio tapa ottaa selvää näistä opetuksista.

Siinä missä Elämän lyhyydestä ja Joutilaisuudesta käsittelevät viisasta ajankäyttöä, Johdatuksesta menee syvemmälle elämän perustuksiin. Seneca tutkii teoksessa kohtalon meille asettamia koettelemuksia.

Miksi nimenomaan hyvät ihmiset joutuvat kärsimään? Kyse on karaisemisesta: jos sinua ei ole testattu, et voi tietää, oletko jalosta puusta veistetty. Jumala koettelee suosikkejaan, on Senecan viesti. Tämä voi lohduttaa ihmistä, jos hän uskoo jumaliin tai kohtaloon. Muiden kohdalla se saattaa johtaa tarpeettomaan itsekorostukseen ja kärsimyksen romantisoimiseen. Karaistumisen voi kuitenkin saada aikaan ilman omahyväisyyttäkin. Taistelijaksi ei synnytä vaan kasvetaan.

Elämän lyhyydestä on tutkielmana erityisen ajankohtainen, koska aikaamme leimaa viihteellisyys, turhamaisuus ja loputon kiire. Senacan mielestä lyhyt elämä olisi järkevää käyttää hyveiden opiskeluun, siis filosofiseen pohdiskeluun ja nimenomaan stoalaisuuteen. Hän paheksuu voimakkaasti julkisia huveja, rikkautta, juopottelua, irstailua ja mässäilyä.

Joku voisi ajatella, että Seneca on vanha nalkuttava moralisti, jonka muista tiukkapipoista erottaa vain se, että hän osaa kirjoittaa. Moni on historian saatossa näin ajatellutkin: Senecaa pidetään usein tekopyhänä moraalisaarnaajana, joka ei edes itse elänyt kuten opetti. Hän oli jo omana aikanaan huonossa maineessa. Torkki mainitsee tämän tosiasian esipuheessaan, joka on aiheita selventävien ja kommentoivien alaviitteiden tapaan oivallinen.

Stoalaisessa hyve-etiikassa on kieltämättä paljon sitä, mitä filosofi David Hume (1711–1776) sattuvasti kutsui munkillisiksi hyveiksi. Näillä hyveillä ei ole muuta tarkoitusta kuin se, että niiden omistaja voi kehuskella niillä itselleen ja muille, rypeä omassa erinomaisuudessaan. Tällaiset hyveet ovat edelleen suosittuja.

Seneca kuvailee usein teksteissään sitä, miten viisas on jumalaa lähellä tai melkein jumala itsekin. Tämä ei edellytä suvaitsevaisuutta, empatiaa eikä sääliä. Päinvastoin: stoalainen viisas ei tunne sääliä tai jos tuntee, tukahduttaa sen, koska kaikki riippuu kohtalosta ja siihen viisaan on tyydyttävä.


Tämä kuulostaa varmasti monen nykylukijan korvissa kolkolta ja kolkkoa se onkin. Moraali perustuu empatiaan eli kykyyn samastua kärsivään olentoon. Stoalaiset taas periaatteessa kieltävät kärsimyksen; heille onnellisuus on yksilön tahdosta kiinni.

Mikään ei voi onnellisuutta horjuttaa, ei edes kärsimys, jos ja kun viisas oivaltaa maailmankaikkeuden järjestyksen ja oppii elämään sen mukaan. Hyveellisesti eläminen tekee ihmisen onnelliseksi. Senecan mielestä onneton on se, joka ei ole onnettomuutta koskaan kokenut. Onnettomuudet pitää voittaa ja ymmärtää, että ne ovat hyödyllisiä. Kärsimys jalostaa.

Johdatuksesta-tutkielmassa Seneca ylistää varhaisempaa stoalaista, Cato nuorempaa (n. 95–46 eKr.), jonka elämä on muodostunut suorastaan tarunhohtoiseksi esikuvaksi koulukunnan myöhemmille edustajille. Cato taisteli viimeiseen saakka Julius Caesaria vastaan ja kaatui lopulta saappaat jalassa, oman käden kautta.

Stoalaiselle, kuten Japanin samuraille, itsemurha oli kunniallinen ja miehekäs tapa lähteä. Jos toivoa ei ollut, tai jos sairaus oli liian paha, itsemurha oli viisas valinta. Se, mitä nykyään pidetään häpeällisenä ja kiusallisena, ja jonka eduskunnan enemmistö äskettäin kielsi parantumattomasti sairailta, on vanhakantaisessa soturimoraalissa suoranainen velvollisuus. Eutanasia: hyvä kuolema.

Senecan kuvaus Catosta on jykevä: 
”Jos ylijumala Jupiter haluaisi luoda katseensa maan päälle, en totisesti keksi, voisiko hänelle löytää mitään tämän kauniimpaa näytettävää: Cato, jonka puolue on pirstottu useammin kuin kertaalleen, seisomassa keskellä tasavallan raunioita, yhä ylväästi ja pystypäin” (90). 

Taisteltuaan loppuun saakka julmaa tyrannia vastaan Cato suoritti velvollisuutensa: hän ei suostunut antautumaan Caesarille. Seneca itse teki samoin, kasvattinsa keisari Neron käskystä (kuvaus Senecan itsemurhasta löytyy Tacituksen teoksesta Keisarillisen Rooman historia, suom. Iiro Kajanto; neljäs painos, WSOY 2001, 453-456).

Cato saa Senecalta suitsutusta myös Tutkielmia ja kirjeitä -teoksen avaavassa Viisaan ihmisen mielenlujuudesta -tekstissä. Siinä filosofi ylistää jylhää miehisyyttä ja karaistuneisuutta. Cato toimii tutkielmassa paradigmaattisena esimerkkinä stoalaisesta viisaasta, tai peräti ”voi muuten ehkä olla meidän esimerkkiämme parempikin” (mt., 12).

Seneca vertaa eräässä kirjeessään Luciliukselle elämää sotapalvelukseen. Stoalaisuus onkin pitkälti ankaraa sankariromantiikkaa, jossa vasta koettelemusten kautta saavutettu äärimmäinen kovuus tekee miehen. Se on aristokraattista par excellence, sitä, mitä Friedrich Nietzsche (1844–1900) keksi nimittää herramoraaliksi.

Tutkielmassaan Viisaan ihmisen mielenlujuudesta Seneca kiteyttää ideaalin: ”Katso sinä siis viisaan kuuluvan niiden miesten luokkaan, jotka ovat pitkäaikaisella ja uskollisella harjoituksella tulleet niin väkeviksi, että he kestävät ja uuvuttavat kaikki vihamieliset hyökkäykset” (Teoksia ja kirjeitä, 16).

Stoalaisuudesta on toki myös käytännön hyötyä, jos sillä malttaa olla retostelematta ja opiskelee perusasiat huolella. Harjoitusta se kylläkin vaatii, kuten mikä tahansa taito.

Vastoinkäymisten ja tuskien kestäminen helpottuu stoalaisin metodein: tärkeintä ei ole se, mitä tapahtuu vaan se, miten siihen suhtautuu. Asenne ratkaisee. Tämä opetus on Elämän lyhyydestä -tutkielman keskeinen anti ja Joutilaisuudesta-katkelma täydentää sitä. Erityisesti se nousee esiin Johdatuksesta-tekstissä. Elä kuin joka päivä olisi viimeisesi, ota siitä kaikki irti: Carpe diem. Älä haaskaa aikaasi joutavuuksiin.

Stoalaisen kohtalouskon sisäistämisestä seuraa se, ettei enää kiukuttele asioille, joille itse ei voi mitään. On opeteltava tunnistamaan sellaiset asiat, joihin voi ja ei voi vaikuttaa. Ne asiat, joihin voi vaikuttaa, kuuluvat moraalin alueelle ja ne pitää tietenkin tehdä mahdollisimman hyvin.

Muilla asioilla ei ole moraalin kannalta merkitystä, niiden nimi on stoalaisessa ajattelussa adiafora. Nämä yhdentekevät asiat vain tapahtuvat, joten niistä on turha kiukutella tai niitä on mieletöntä harmitella. Ne eivät ole hyveellisiä tai paheellisia.

Yhdentekevistä asioista voidaan nostaa esiin terveys, koska stoalaisten mukaan siihen ei voi vaikuttaa. Nykykäsityksen mukaan stoalaiset olivat tässä osittain väärässä, koska terveillä elämäntavoilla on merkitystä. Toki stoalaiset käytännössä tekivät juuri näin, koska he pidättäytyivät nautiskelusta. Myös Seneca mainitsee asian ohimennen: viisas ei turmele itseään tai vahingoita terveyttään vasiten.

Elämän lyhyydestä korostaa hyvin elämisen taitoa, siis valintoja, jotka johtavat viisaaseen ja samalla terveelliseen elämään. Ihmisen ei ole hyvä paeta itseään laumaan, kiireeseen, nahisteluun ja hössöttämiseen. Sen sijaan hänen pitäisi opetella viihtymään yksin ja kasvattaa itseään.

Seneca kirjoittaa (40): ”Helppoa on käyttää omaisuutta, vaikka kuinkakin niukkaa, jos sen määrä tunnetaan tarkasti. Huolellisemmin on varjeltava sellaista, josta et tiedä milloin se loppuu.”

Haaskattua aikaa et saa koskaan takaisin. Käytä aikasi siis niin viisaasti kuin suinkin. Älä lahjoita sitä ilmaiseksi muille. Opiskele: harjoittele päivittäin elämään hyvin.

Koko elämäntapa on mahdollista rakentaa tälle perustalle. Se vaatii itsekuria. Jos jotain haluaa saavuttaa, sen eteen pitää tehdä töitä. Sotilaallisuus ei tee kenellekään pahaa, kunhan muistaa, että maltti on valttia. Kun etenee pienin askelin, ei tule vaadittua itseltään mahdottomia.

Senecalle ja muille stoalaisille viisaan elämä on elämää luonnon mukaan. Järki on koulukunnan oppien mukaan luonnon perimmäinen olemus, logos. Viisaan tahto on sopusoinnussa luonnon, so. järjen kanssa. Kun tämän oppii ja toteuttaa sitä käytännössä, elää hyveellistä elämää.

Harkinta ja opiskelu johtavat terveelliseen, luonnonmukaiseen elämään. Tämä ei tarkoita nykyajan vihreää elämäntapaa vaan elämää järjen mukaan. Stoalaisuus edellyttää jatkuvaa harjoitusta, askeesia, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Viisaus ja kurinalaisuus vaativat jatkuvaa työtä.

Joskus kuitenkin vakava tai vähemmän vakava sairaus iskee, vaikka eläisi kuinka terveellisesti ja harjoittaisi kuinka ankaraa itsekuria. Silloin kohtalon iskua kannattaa ajatella adiaforana ja opetella suhtautumaan siihen mielentyyneydellä. Kuten nykyään sanotaan, sairauden kanssa pitää oppia elämään.

Nietzschen lentävä lause, joka on levinnyt yleiseen käyttöön, tiivistää asenteen oivallisesti: ”Mikä ei minua tapa, se vahvistaa minua.” Aforismin otsikko on ”Elämän sotakorkeakoulusta”. Nietzsche tunsi stoalaiset kuin omat tuskansa.

Myös kroonisesti sairas voi elää hyvää elämää ja siinä taidossa Seneca – tai Nietzsche – on oiva opettaja.

Arkiset vaivat, hyttysten ininä, ikävät ihmiset ja huono sää eivät vaivaa niin paljon, jos omaksuu stoalaisen asenteen. Kolotukset ja vastoinkäymiset unohtuvat nopeasti, kun opettelee niin sanotun kontrafaktuaalisen metodin. Asiat voisivat olla paljon pahemminkin, joten mikäs tässä on ollessa.

Ei siis kannata jäädä rypemään itsesääliin ja ajatella, että tulipa oltua typerä, vaan pikemminkin olla onnellinen siitä, ettei tullut toimittua vielä harkitsemattomammin. Viisas ei jää oman menneisyytensä tuleen makaamaan vaan katsoo aina eteenpäin, päivän kerrallaan. Tarvittaessa tunnin, minuutin, sekunnin.

Vaikean sairauden yllättäessä voi olla kiitollinen nykyaikaiselle lääketieteelle, jos sairauteen saa olennaista helpotusta, ja pohtia, kuinka huonosti asiat olisivat olleet vielä jokunen vuosikymmen sitten, kun hoitoa ei ollut saatavilla. Kaikista kohtalon iskuista voi toipua, jos tätä ajattelutapaa oppii soveltamaan arjessa. Ainoastaan kuolemalta ei voi pelastua.

Sama metodi löytyy kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta. Se on ainoa terapiamuoto, jolle on saatu empiiristä vahvistusta. Kaikissa muissa terapioissa varsinainen vaikuttava tekijä on arvoitus: vain se tiedetään, ettei terapian taustalla oleva teoria vaikuta.

Kognitiivinen käyttäytymisterapia painottaa sellaisten asioiden tekemistä ja sellaiseen toimintaan keskittymistä, joista nauttii, jos nyt vaikkapa vaikeassa depressiossa jostain ylipäätään pystyy nauttimaan. Jos pystyy, kannattaa tehdä sellaisia asioita, joista irtoaa edes mielihyvän rippeitä. Pienikin voitto on voitto, ja elämänlaatu nousee kummasti, kun oppii voittamaan pieniä taisteluja yhden kerrallaan.

Alunperin filosofia onkin ollut myös psykoterapiaa ja nimenomaan elämäntaitojen opiskelua. Vanhaa viisautta kannattaa hyödyntää edelleen.

Stoalaisuudessa kohtuullisuus ei välttämättä ole hyve. Kysymys on usein joko-tai-ajattelusta. Nautinnot ovat pahoja, vaikka oikeassa elämässä maltilla harrastettu nautiskelu eittämättä lisää elämänlaatua.

Aristoteleen eudaimonia, hyvä elämä, on tässä suhteessa hyve-eettisesti realistisempi ja kannatettavampi päämäärä: mieluummin kohtuullisuus nautinnoissa kuin ankara itsensä kieltäminen. Hyvä elämä tarkoittaa elämän kokonaisuutta, johon eri hyveiden viisas soveltaminen johtaa.

Kuolinvuoteella voi itse kukin miettiä, elikö hyvän elämän, tekikö sitä, mitä oikeasti halusi, ja oliko hyvä lähimmäisille ja armelias vihollisilleen. Sitä kannattaa tosin miettiä jo nyt. Juuri nyt.

Järkevästi eläminen nostaa myös sukulaisten ja ystävien elämänlaatua. Miksei myös vihollisten.

Stoalaisuus on kovuudestaan ja miehisyydestään huolimatta tai niiden takia kosmopoliittista: oikeiosis-käsite on koulukunnan opissa keskeisessä roolissa. Se tarkoittaa asioiden omaksi ottamista vähittäisen tutustumisen kautta, toisin sanoen sen oivaltamista, että elävät olennot ja asiat kuuluvat luonnostaan yhteen. Sitä voisi kutsua myös moraalin sisäpiirin laajentumiseksi sitä mukaa, kun ymmärrys asioista ja maailmankaikkeuden järjestyksestä kasvaa.

Kosmopoliittisuus eli maailmankansalaisuus juontuu jo kyynisen koulukunnan opetuksista, joilla on ollut keskeinen vaikutus stoalaisuuden syntyyn. Niiden arvellaan kulkeutuneen myös varhaiskristillisyyteen ja tässä suhteessa kristinusko muistuttaakin stoalaisuutta.

Kristinuskolla ja stoalaisuudella on merkittävä rooli nykyisen ihmisoikeuskäsityksen syntyhistoriassa. Myös stoalaisuuden ja kristinuskon moralismissa on paljon yhtäläisyyksiä. Erot ovat sitten sitäkin suurempia, kuten edellä on käynyt ilmi.

Vaikka stoalaisuuteen sisältyy paljon itsekeskeisyyttä, johtaa se oikein sovellettuna, tietoisuuden kasvun myötä lämminhenkiseen yhteisöllisyyteen ja maailmankansalaisuuteen. Mielentyyneys, maltti ja itsekuri auttavat kummasti sosiaalisessa kanssakäymisessä, myös ja erityisesti sosiaalisessa mediassa.

Sosiaalisesta mediasta tulee nopeasti mieleen ahdistava lahkolaismentaliteetti ja siihen liittyvä hyvesignalointi: ihmiset esittävät itselleen ja toisilleen parempaa kuin ovat. Stoalaisuuskin on alan klassikoilla valitettavan usein puhdasta moraaliposeeraamista. Senecan kirjeet ystävälleen Luciliukselle ovat täynnä kirjallista briljeeraamista ja julkeaa omakehua.

Kirjeiden tarkoituksena on selvästi välittyä jälkipolville, myös meille 2000-luvun lukijoille. Seneca toteaa myös Joutilaisuudesta-katkelmassa, että viisas kirjoittaa jälkipolville, ja perustelee viisaan joutilaisuutta sen muille tuottamalla hyödyllä. Tällainen kaksinaismoralismi ja esiintyminen historian edessä on itsekeskeistä, mutta toki inhimillistä. Kukapa meistä ei olisi silloin tällöin turhamainen ja haluaisi jäädä historiaan. 

Seneca on joskus kirjeissään sekä tutkielmissaan tekopyhä ja rasittava, kuten siis jo aikalaiskriitikot huomauttivat. Mielestäni on pelkästään hyvä asia, että hän osoittaa teoksissaan inhimillisyytensä. Meillä kaikilla on heikkoutemme. Niistä voi ja kannattaa ottaa opiksi.

Joskus Senecaa lukiessa tuntee melkein raivoa ja halveksuntaa hänen itsekorostustaan kohtaan. Tässä itsehillintä tahtoo pettää. Ehkä Seneca vain tahallaan koettelee meitä, kasvattaakseen mielentyyneyttämme. Näin on mukava ajatella. On myös syytä todeta, että ellei Seneca olisi ollut turhamainen, meillä ei olisi hänen tekstejään eikä tätäkään arviota olisi voinut kirjoittaa.

Elämän lyhyydestä on kaikessa rosoisuudessaan ja inhimillisyydessään erinomaisen suositeltavaa luettavaa kaikille niille, joita nykyajan tyhjänpäiväinen touhotus tuppaa närästämään. Toisinaan on hyvä ottaa tuumaustauko jos toinenkin eikä Senecan seurassa aika totisesti mene hukkaan. Siitä on todisteena se, etteivät hänen ajatuksensa ole vanhentuneet yhtään kahdessa tuhannessa vuodessa. Päinvastoin, ne ovat nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

23 March 2018

Sankarit Allahin tiellä

Esseearvio Atte Kalevan teoksesta Jihad ja terrori (Otava, 2018)

Atte Kalevan teos Jihad ja terrori tulee tarpeeseen, sillä aiemmin ei suomeksi ole ollut saatavilla yleistajuista, tiivistä esitystä jihadistisen terrorin perusteista. Kirjan julkistamistilaisuudessa tekijä kertoi, ettei olisi halunnut kirjoittaa yleistajuista kirjaa, mutta kustantaja sai hänet ylipuhuttua. Moni varmasti kiittää kustantajaa mielessään.
     
Niille, jotka ovat englanninkielisen tutkimuskirjallisuuden kautta perehtyneet aiheeseen, pelkkä sisällysluettelon tutkiminen paljastaa, että Kaleva tuntee alan kuin omat taskunsa. Mukana näyttää olevan islamin perusteita ja salafismin keskeisiä vaikuttajia.
     
Salafismi perustuu muslimien käsitykseen hurskaista esi-isistä (al-salaf al-salih). Kalevan mukaan Muhammadin kerrotaan sanoneen, että ”kaikkein hurskaimpia muslimeja olivat profeetan aikalaiset” (48). Termi salafismi tulee tästä.
     
Jihadismi on väkivaltaista salafismia, joka sekin perustuu profeetta Muhammadin ja hänen seuralaistensa jäljittelyyn. Medinaan perustettu tarunhohtoinen muslimivaltio laajeni nopeasti eikä se tapahtunut rauhanomaisesti.
     
Islamin profeetta oli myös valtiomies ja sotapäällikkö. Jihadistit jäljittelevät tätä toimintaa, koska profeetta Muhammadin esimerkki velvoittaa hurskaan muslimin niin tekemään.
     
Islamilaisen teologian mukaan Koraanin uudemmat kohdat korvaavat vanhemmat, jos niiden välillä on tulkinnallista ristiriitaa. Tarinan mukaan enkeli Gabriel saneli profeetta Muhammadille Koraanin varhaisemmat säkeet Mekan lähistöllä vuorilla, jolloin Muhammad oli vielä puolustuskannalla ja korosti rauhanomaisuutta. Vasta Medinan kaudella islamin pyhä kirja sai sotaisan ja julman luonteen. Jihadistit nojaavat vahvasti juuri Medinan kauden islamiin.
     
Suurelle yleisölle al-Qaidan perustaja Osama bin Laden on tietenkin entuudestaan tuttu, mutta hänen ohellaan globaalin jihadismin kehitykseen on ollut vaikuttamassa monta muutakin henkilöä. Heidän nimensä löytyvät Kalevan teoksen sisällysluettelosta kuin apteekin hyllyltä.
     
Kirjassaan tutkija esittelee olennaiset asiat salafistisen jihadismin evoluutiosta ja avaa oppisuunnan taustalla olevat keskeiset teologiset ideat. Salafismin teoreetikoista tärkeimmät ovat Ibn Taimiyya (1263-1328) ja Muhammad ibn Abd al-Wahhabi (1703-1792). Nykyjihadismille heidän vaikutuksensa on ratkaiseva.

Johdannossa tutkija avaa omia taustojaan ja teoksensa tavoitteita. Kuten monelle meistä, Kalevallekin vuoden 2001 syyskuun 11. terrori-iskut Yhdysvalloissa olivat se ratkaiseva tekijä, joka sai hänet kiinnostumaan islamista ja sen suhteesta terroriin.
     
Teoksellaan Kaleva kertoo haluavansa herätellä kiihkotonta keskustelua aiheesta. Häntä on jo aiemmin syytetty Homma-forumin ja Jussi Halla-ahon myötäjuoksijaksi, mikä on väistämätöntä kun näistä aiheista puhuu ja kirjoittaa.
     
Kirjan alku olisi mielestäni voinut olla diplomaattisempi, mikäli tekijä tosiaan haluaa herätellä maltillista ja kiihkotonta keskustelua. Eräät varsin rohkeat sanavalinnat ja painotukset saavat todennäköisesti tietyllä ennakkoasenteella varustautuneet lukijat kavahtamaan koko aihepiiriä ja toteamaan, että tässäpä on juuri sellainen Homma-forumin salainen agentti, josta olemme varoitelleet. Toisin sanoen johdannon provokatiivisen sävyn myötä Kalevalle varmasti sataa leimoja jatkossakin. Luultavasti tekijää asia ei haittaa, päinvastoin. 


Koko esseearvio (16 sivua) löytyy täältä.

6 September 2017

Pentti Linkola – profeetta omalla maallaan

Esseearvio teoksesta Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – Ihminen ja legenda (Siltala, 2017)


Riitta Kylänpään tuore Linkola-biografia iski oikeaan saumaan. Julmista jutuistaan tunnetun erakkokalastajan omaehtoinen ajattelu on ajankohtaisempaa kuin aikoihin. Yhteiskunnalliset kehityskulut, joista Linkola on vuosikymmeniä kirjoittanut, ovat voimistuneet ja muuttaneet muotoaan.

Ajattelijana kalastaja vetoaa ääripäihin, jotka ovat monessa kysymyksessä toistensa ideologisia perivihollisia. Häntä ymmärtävät ja tukevat esimerkiksi yliopistofilosofit, professorit, kirkonmiehet, taiteilijat, kirjailijat, teatteriväki, Helvetin enkelit, vihreät naiset, eläinten ystävät, maahanmuuttokriitikot ja militantit uusnatsit.
     
Linkolassa on sekä henkilönä että ajattelijana kirveellä veistettyä sankariromantiikkaa, joka kiehtoo yli ideologisten rajojen. Lisäksi hänessä on luontaista auktoriteettia, henkistä voimaa, joita ilman profetoiminen olisi huutavan ääni korvessa, tuulessa helisevä vaski.
     
Kylänpään teoksesta selviää, että Linkola oli jo lapsena omapäinen ja kapinallinen. Luonteenpiirteet, jotka tekivät rasavillistä pikku-Pentistä profeetta Linkolan, alkoivat näkyä varhain. Koulussa ne olivat jo selvästi havaittavissa. Linkolan ystävät ja tuttavat kuvailevat häntä herkkänä ja ristiriitaisena persoonana, jonka mielialat saattavat vaihdella jyrkästi. 

Nuoruuden pasifismi käsitellään teoksessa myös, mutta myöhemmän Linkolan jyrkkä käännös väkivallan ja terrorismin ylistäjäksi olisi kaivannut Kylänpäältä tiukempaa otetta, psykologiaa. Useinhan ihminen alkaa vihata sitä, mitä on aiemmin edustanut, ja tämä henkilöhistoriallinen itsensä ylittäminen, ristiriita uuden ja vanhan minän välillä, tuo henkilön näkemyksiin katkeruutta, ivallisuutta, pettymystä ja provokaatiota. Kun Linkola hyökkää voimalla ”rauhassa ja rakkaudessa lilluvien humanistien” kimppuun, hän hyökkää myös entisen pasifistiminänsä kimppuun.
     
Profeetta jakaa kansaa, mutta samalla myös yhdistää vastakkaisia leirejä. Suhtautuminen Linkolaan paljastaa epäjohdonmukaisuuksia ihmisten arvomaailmassa. Ilmiötä on syytä tarkastella hänen elämäkertansa arvostelun yhteydessä.
     
Linkolan tuore elämäkerta on jo herättänyt julkisessa sanassa ja sosiaalisessa mediassa keskustelua, joka liittyy aikamme repivimpiin kysymyksiin: pakolaispolitiikkaan, maahanmuuttoon, markkinatalouteen, terrorismiin, feminismiin, yksilönvapauteen ja ihmisoikeuksiin. 

Koko arvio: PDF (28 sivua).

20 August 2017

Turku ja Suomen muslimien tulevaisuus

Turun terrori-isku vaikuttaisi tällä hetkellä olevan jihadismia. Poliisi tutkii murhia terroristisessa tarkoituksessa tehtynä, kotietsinnässä on poliisin mukaan löytynyt ideologista materiaalia, joka viittaa tällaiseen motiiviin.

Riippumatta siitä, mitä tutkinnassa paljastuu, jihadismi on rantautunut Suomeen jo vuosia sitten. Suojelupoliisin mukaan maassa on noin 350 jihadistia, joilla on maanalaisia verkostoja. Suomesta on lähtenyt useita henkilöitä, miehiä ja naisia, taistelemaan Isis-järjestön riveihin.

Supon tuoreimmassa uhka-arviossa todetaan näin:


Merkittävimmän terrorismin uhkan Suomessa muodostavat edelleen yksittäiset toimijat tai pienryhmät, jotka saavat motivaationsa radikaali-islamistisesta propagandasta tai terroristijärjestöjen kehotuksista. Näillä henkilöillä on todennäköisesti joko suoria tai välillisiä yhteyksiä radikaali-islamistisiin verkostoihin tai järjestöihin. Suojelupoliisin tietoon on tullut aiempaa vakavampia terrorismiin kytkeytyviä suunnitelmia ja hankkeita Suomessa. Suomesta lähteneitä vierastaistelijoita on noussut erityisesti ISILissä merkittäviin asemiin, ja heillä on laaja suhdeverkosto järjestön sisällä.

Suojelupoliisin terrorismin torjunnan kohdehenkilöitä on noin 350. Kohdehenkilöiden määrä on kasvanut erityisesti viime vuosina, ja vuodesta 2012 kasvua on noin 80 prosenttia. Radikalisoitumisen sekä uusien verkostojen paljastumisen seurauksena tämänkaltaisen kehityksen arvioidaan jatkuvan. Määrällisen kasvun ohella kohdehenkilöiden sidokset terroristiseen toimintaan ovat yhä suorempia ja vakavampia. Yhä suurempi osa heistä on joko osallistunut aseelliseen konfliktiin, ilmaissut halua osallistua aseelliseen toimintaan tai vastaanottanut terroristista koulutusta.



Moni kuvittelee, että jihadismi on länsimaiden pahin islamiin liittyvä ongelma. Näin ei kuitenkaan ole. Pahin ongelma on se, että osa muslimiväestöstä ei edes halua sopeutua vääräuskoisten tapoihin ja lakeihin. He pysyvät omissa oloissaan, eristäytyvät, slummiutuvat, noudattavat keskenään shariaa ja painostavat toisia muslimeja seuraamaan konservatiivista sunni-islamia. Konservatiivisuuden aste näkyy suoraan erityisesti naisten pukeutumisessa: mitä ankarampi uskontulkinta, sitä enemmän naisesta on peitossa.

Länsimainen oikeusvaltio ihmisoikeuskäsityksineen ei vastaa sitä, mitä konservatiivinen sunni-islam opettaa. Siksi erilaiset järjestöt ja lukuisat imaamit lännessä kannustavat ja suorastaan vaativat muslimeja pysymään omissa oloissaan ja noudattamaan keskenään shariaa, islamin lakia.

Islamissa ei tunneta erottelua maallisen ja uskonnollisen vallan kesken, kuten kristinuskossa. Siksi osa muslimeista ei voi eikä halua sopeutua länsimaisten valtioiden maallisiin käytäntöihin. Ongelma näkyy jo Suomen kouluissakin. Muslimit vaativat tytöille erivapauksia, koska osa opetuksesta on islamin oppien kanssa ristiriidassa.


Sopeutumisen vastustamiseen
liittyen on mainittava kaksi järjestöä, Ikhwan eli Muslimiveljeskunta ja Tablighi Jamaat, joka on erityisen vaikutusvaltainen ainakin Britanniassa ja Ranskassa. Muitakin vastaavia on, mutta nämä kaksi ovat jo vuosikymmeniä tehneet myyräntyötä, joka on pahentanut ongelmia länsimaissa.


Yhdysvalloissa toimii useita vastaavia järjestöjä, joista osa on jäänyt kiinni muun muassa terroristijärjestö Hamasin tukemisesta. Hyväntekeväisyyden varjolla varoja on kerätty itsemurhaterroristien perheille, palkkioksi nuoren uhraamisesta jihadille.

Jihadistinen terrori lännessä lisää muslimivastaisuutta ja jyrkentää jo avautunutta kuilua kantaväestön ja uusien turvapaikanhakijoiden välillä. Ongelma on kuitenkin pieni verrattuna siihen, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat pitkällä tähtäyksellä muuttuvat, kun niissä asuvien muslimien määrän kasvaessa yhä suurempi osa muslimeista eristäytyy yhteiskunnan ulkopuolelle ja vaatii yhteisöltä konservatiivisen sunni-islamin noudattamista.

Ranskalaistutkija Gilles Kepel on kirjoittanut aiheesta teoksia, joiden antama kuva on varsin pessimistinen. Mikäli päättäjät länsimaissa eivät ota näitä asioita huomioon, islam- ja muukalaisvastaisuus tulee kasvamaan, ei vähenemään. Näin tulee väistämättä käymään myös Suomessa. Eriytymiskehitys on jo alkanut.


Linkkejä:

https://yle.fi/uutiset/3-8494270

http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000002765199.html

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/56430/Petaja_Piispanen_Ropponen.pdf?sequence=1


https://en.wikipedia.org/wiki/Tablighi_Jamaat


https://en.wikipedia.org/wiki/Muslim_Brotherhood

https://en.wikipedia.org/wiki/Council_on_American–Islamic_Relations


Kirjallisuutta:


http://www.psupress.org/books/titles/0-271-01313-3.html

http://www.hup.harvard.edu/catalog.php?isbn=9780674010901

http://press.princeton.edu/titles/10926.html

15 November 2016

Sananvapaus ja uskonrauha

Päivitetty versio Suomen PENin vuoden 2012 Vapaasankirjassa ilmestyneestä esseestä.

”Jos mies, joka on nainut alaikäisen tytön, omistaa hänet ennen kuin hän on täyttänyt yhdeksän vuotta ja tyttö traumautuu siitä, mies ei saa toistaa tekoansa.” -Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia - poliittisia, filosofisia, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia kannanottoja (Karisto 1980).

Julkaisen muutaman vuoden takaisen esseeni hieman lyhennettynä ja muokattuna, koska se on jälleen ajankohtainen. Luin tänään uutisen, joka liittyy suoraan asiaan. Ministeri Paula Risikon ja viranomaisten yhteistyö on johtamassa lisääntyvään valvontaan ja ilmiantoyhteiskunnan laajenemiseen. Suomi on menossa koko ajan huonompaan suuntaan. Jytky, Brexit, Trump, jatkoa on tämänkin uutisen valossa luvassa. Vallanpitäjät ja viranomaiset eivät ole ottaneet opikseen, päinvastoin.

Kun ihmisoikeuksia kirjataan lakiin, oikeudet ovat toisinaan ristiriidassa. Sananvapaus on demokratian edellytys. Ilman vapautta ilmaista mielipiteitä ja ajatuksia elämä moniarvoisessa yhteiskunnassa olisi mahdotonta; moniarvoista yhteiskuntaa ei olisi.

Lyhyesti sanoen sananvapaus on nykyajan keskustelevalle demokratialle ja ihmisoikeuksille rakennetun hyvinvointivaltion tärkein peruskivi. En lähde tässä määrittelemään termiä enkä lukemaan lakia, koska oletan lukijan ymmärtävän sananvapauden periaatteen ja sen, miksi se on nykyaikaisissa demokraattisissa valtioissa perustuslakiin tai vastaavaan asiakirjaan kirjattu.

Demokratiaan kuuluu olennaisena osana vähemmistöjen suojeleminen enemmistön ja toisten vähemmistöjen tyrannialta sekä vihanlietsonnalta. Tähän sisältyy uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa ja harjoittaa tai olla tunnustamatta uskontoa. Uskonrauhan rikkomiseen syyllistyy Suomen rikoslain mukaan, jos

"julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta".

Vähemmistöjen suojelun ohella demokratia on tietenkin todellista kansanvaltaa, koska äänestäjien valtuuttama eduskunta säätää lait. Enemmistö voi haluta lakeja, jotka suojelevat juuri heidän pyhinä pitämiään asioita toisin ajattelevien arvostelulta. Tästä aiheutuu väistämättä konflikti sananvapauden ja uskonrauhan välillä.

Uskonrauha ja jumalanpilkan kielto ovat esimerkki kristityn enemmistön aikoinaan säätämästä laista, jota vähemmistöt ja niiden suojelijat nyttemmin käyttävät usein hyväkseen kieltääkseen uskontonsa arvostelun ja jopa taiteen, jossa uskontoa käsitellään vähänkin ironisella, satiirisella, loukkaavalla tai ylipäätään negatiivisella tavalla.

Myös elinvoimaiselle kulttuurille sananvapaus on välttämätöntä. Ilman rohkeaa, uusia latuja avaavaa taidetta, tiedettä, kulttuurikritiikkiä sekä dynaamista mielipideilmastoa kulttuuri näivettyy ja pysähtyy. Älymystön roolille sananvapaus on luonnollisesti tärkein tekijä, koska ilman sananvapautta ajattelija ei saisi mielipiteitään julkisuuteen. Tässä internet on edistänyt asioita huomattavasti. 

Jokainen voi pitää ilmaista internetpäiväkirjaa ja esittää siellä nimellään tai nimimerkillä mitä tahansa maan ja taivaan väliltä. Internetin tuomaan nopeaan muutokseen aletaan vasta nyt herätä ja kirjoittajien nauttima täydellinen vapaus sekä erityisesti räväkkä poliittissävytteinen keskustelu näyttävät huolestuttavan erityisesti vallanpitäjiä, viranomaisia ja virkamiehiä. Lakeja halutaan tiukentaa yleisen mielipiteen ohjaamiseksi suvaitsevaiseen suuntaan.

Laajalle levinnyt taipumus itsesensuuriin ja sensuuriin vaikuttaa myös yliopistoihin ja kirjakustantamoihin. Eräitä arkaluonteisia teoksia ei haluta julkaista ja jos julkaisemiseen on päädytty, teoksiin olennaisesti kuuluvia osia on jätetty pois vähemmistöjen loukkaamisen pelossa. Näin kävi esimerkiksi Yalen yliopistopainossa, joka ei uskaltanut sisällyttää Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvia niistä kertovaan tieteelliseen teokseen. Taidettakin on siistitty, jopa sensuroitu. Yhdysvalloissa Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuissa sana 'neekeri' on korvattu sanalla 'orja'.

Julkisuudessa on kaikesta huolimatta noin kymmenen viime vuoden aikana noussut esiin yhtäältä kärkevä uskontokritiikki pilakuvien, sarjakuvien, kirjojen, näytelmien, oopperoiden, elokuvien ja erilaisten tempausten muodossa, sekä toisaalta uskonnollisten ryhmien enemmän tai vähemmän vihamieliset reaktiot harjoitettuun uskontokritiikkiin. Viime kädessä näissä tapauksissa kyse on ollut nimenomaan uskontokritiikistä tai vähintään uskonnollisen vallankäytön sekä arveluttavan perinteen kyseenalaistamisesta, ei loukkaamisesta loukkaamisen vuoksi. On selvää, että eriävä mielipide loukkaa väistämättä sellaisia, jotka ovat asiasta toista mieltä, ja mitä tunteenomaisemmin yksilö vakaumukseensa tai kantaansa suhtautuu, sitä herkemmin hän sen kyseenalaistamisesta närkästyy.

Tarkastelen seuraavassa muutamia esimerkkitapauksia sekä Suomesta että ulkomailta, jotka kaikki ovat saaneet runsaasti huomiota mediassa. Tapaukset ovat aiheeni kannalta keskeisiä ja osoittavat mielestäni kiistatta huolestuttavan trendin, jota edellä jo sivusin. Esitän tarkastelun ohessa joitakin henkilökohtaisia huomioita ja ajatuksia liittyen näkökohtiin, joita suomalainen media ei mielestäni ole käsitellyt lainkaan. Etenen aikajärjestyksessä, vanhimmasta tapauksesta tuoreimpaan.

Saatanalliset säkeet ja älymystön pelkuruus

Vuonna 1989 Iranin uskonnollinen ja poliittinen johtaja ajatollah Khomeini julisti kuolemantuomion brittikirjailija Salman Rushdielle teoksesta Saatanalliset säkeet. Kirjassaan Rushdie esittää islamissa pyhänä pidetyn profeetta Muhammadin humoristisella tavalla ja kyseenalaistaa ironisesti islamin syntyä koskevia kertomuksia. Teos on fantasiapainotteinen veijaritarina, satiiri, jonka sivuteemana tekijä tarkastelee islamin syntyä ja uskonnon alkuaikojen tapahtumia. Tämä oli liikaa joillekin muslimeille, jotka kirjan julkaisun jälkeen mellakoivat murhasivat Rushdien teoksen japanilaisen kääntäjän. Muitakin kääntäjiä eri puolella maailmaa yritettiin tappaa, mutta he selvisivät nipin napin. Rushdie on joutunut piileskelemään kuolemantuomionsa julistamisesta saakka.

Eräs kristitty tuttavani puolestaan on sitä mieltä, että Saatanallisissa säkeissä Rushdie oikeastaan markkinoi islamia länsimaisille lukijoilleen hauskalla, viattomalla ja kepeällä tavalla. Tuttavani pitää tästä syystä teosta hieman kyseenalaisena. Tässä näkyy, miten eri tavalla yksilö suhtautuu uskonnolliseen satiiriin, riippuen siitä, onko kyse omasta vai vieraasta uskonnosta. Pilailun kohteen ollessa etäinen satiiri saatetaan kokea jopa uskonnon mainoksena.

Mediassa Saatanallisten säkeiden aiheuttama kohu on noussut toistuvasti esiin, viimeksi vuonna 2007, kun Englannin kuningatar aateloi Rushdien. Muslimivaltiot paheksuivat tätä yleisesti ja useassa islamilaisenemmistöisessä maassa mellakoitiin jälleen kerran.

Mitä tulee Khomeinin kuuluisaan fatwaan, meillä länsimaissa julkisuudessa Rushdieta paheksuttiin kirjan noustua otsikoihin tavalla, joka oli lähes myöntymistä uhkailijoiden vaatimuksiin. Rushdien uskontokritiikki satiirin ja ironian keinoin muuttui siis tavallaan tosielämän satiiriksi, koska valitettavan moni länsimainen uskonnollinen auktoriteetti ja niin sanottu intellektuelli oli valmis tuomitsemaan kirjailijan Khomeinin tapaan. Heidän mielestään Rushdie vain sai mitä ansaitsi. 

Myöhemmin samanlainen suhtautuminen on leimannut länsimaisia julkisia reaktioita huumorin ja ironian keinoin harjoitettavaan uskontokritiikkiin. Onneksi vainottujen kriitikkojen puolustajiakin on noussut esiin, yleensä itsekin vainon kohteeksi joutuneita.

Koska eräät muslimit vaikuttavat olevan hyvin herkkänahkaisia uskontonsa suhteen, länsimaissa on syntynyt varovaisuuden, pelon ja nöyristelyn kulttuuri, jossa niin sanottu älymystö, uskonnolliset johtajat sekä poliitikot ministereitä ja presidenttejä myöten liehittelevät väkivallalla uhkailevia uskonnollisia fanaatikkoja suvaitsevaisuuden ja uskontojen rauhanomaisen vuoropuhelun nimissä. Uskontokriitikot ja aidosti kriittiset älyköt ovat siis tällä hetkellä selkeästi vaaranalaisin vähemmistö ja heidän rohkeuttaan jatkaa kritiikkiään täytyy vain ihaillen kunnioittaa.

Tässä yhteydessä on tärkeää huomioida, että lähes kaikki, elleivät jopa kaikki, menneisyyden uskontokriitikot ja uskonnollisten dogmien kyseenalaistajat ovat nyttemmin historian arvostamia henkilöitä. Myös vaikkapa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin perustajahahmojen voidaan katsoa kyseenalaistaneen useita oman aikansa uskonnollisia dogmeja, perinteitä ja tapoja – usein vieläpä satiirin ja ironian keinoin. Ilman menneisyyden uskontojen arvostelua ja suoranaista ivaa nykyajan uskovilla ei olisi uskontojaan, joiden nimissä loukkaantua.

Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat

Tanskalaisessa Jyllands-Posten lehdessä syksyllä 2005 julkaistujen Muhammad-pilakuvien tapaus valottaa erinomaisesti edellä luonnostelemaani tilannetta.

Kuvat tilattiin alunperin, koska Tanskassa oli käynyt ilmi, etteivät taiteilijat uskaltaneet lähteä kuvittamaan profeetta Muhammadin elämästä kertovaa lastenkirjaa. Jyllands-Posten päätti testata, onko islam todella näin merkittävä uhka länsimaiselle sananvapaudelle. Testi onnistui – islam on erittäin suuri uhka sananvapaudelle kaikkialla.

Länsimaissa reaktio pilakuvamellakoihin oli odotettu. Poliitikot, kantaaottava ”älymystö” ja uskonnolliset johtajat nöyristelivät islamia ja paheksuivat voimakkaasti pilakuvia. Pelättiin iskuja Suomessakin. Pilakuvia ei julkaistu lehdissä, vaikka ainoa keino lopettaa raivostuneiden muslimien uhkailu tuossa tilanteessa olisi ollut julkaista pilakuvat kaikkien länsimaisten lehtien etusivulla samana päivänä. Joukkovoimaa voi käyttää rauhanomaisestikin, kuten mahatma Gandhi opetti. Kuvien julkaisu kaikissa lehdissä olisi ollut selkeä ja ryhdikäs viesti rähiseville fanaatikoille ja tuohtuneille muslimijohtajille sekä -poliitikoille (usein nämä ovat sama asia): Me emme taivu uhkailun edessä.

Mitään tällaista ei nähty – vain muutama rohkea lehti julkaisi pilakuvat ja sai palkinnoksi uhkailua sekä paheksuntaa.

Suomessa pilakuvat julkaisi jokunen internetkirjoittaja ja Suomen Sisu -niminen kansallismielinen järjestö. Sisun julkaistua pilakuvat internetsivuillaan pääministeri Matti Vanhanen pyysi sitä anteeksi muslimimailta Torinon talviolympialaisissa. Vähän tämän jälkeen Ville Ranta piirsi aiheesta sarjakuvan, jossa profeetta Muhammad esiintyy naamari päässä ja pelottelee sarjakuvapiirtäjää. Lopussa käy ilmi, että sarjakuvapiirtäjä ei suinkaan vihaa ja halveksi islamia, vaan arvostelee purevasti Matti Vanhasta, Erkki Tuomiojaa ja presidentti Tarja Halosta, jotka kukin tahollaan nöyristelivät islamin edessä sananvapauden kustannuksella. Tuomioja, joka tuolloin toimi ulkoministerinä, on sittemmin Skepsis ry:n 20-vuotisjuhlassa ateistiksi tunnustautuessaan julkisesti kertonut häpeävänsä pilakuvajupakan aikaista sananvapauden vastaista käytöstään.

Rannan sarjakuva piti julkaista pienessä Kaltio-kulttuurilehdessä. Lehden internetsivuilta se vedettiin nopeasti pois ja painetussa lehdessä sitä ei julkaistu suunnitelmien mukaan. Ranta erosi lehden palveluksesta ja häntä alusta saakka tukenut päätoimittaja Jussi Vilkuna erotettiin.

Muita vastaavia tapauksia

Itse paavi Benedictus XVI sai vähän pilakuvajupakan jälkeen kokea, kuinka vaarallista islamin kritisoiminen voi olla. Paavi erehtyi siteeraamaan Saksassa pitämässään puheessa erästä 1300-luvulla elänyttä keisaria. Keisari oli sanonut profeetta Muhammadin tuoneen maailmaan pahoja ja julmia asioita, muun muassa määräyksen levittää islamia miekalla. Paavin puheen jälkeen hänen henkeään uhattiin, italialaista 70-vuotiasta nunnaa ammuttiin Somaliassa selkään ja islamistinen irakilaisryhmä uhkasi internetissä pommi-iskulla Italiaa sekä Vatikaania. Lisäksi Somaliassa eräs muslimioppinut kehotti tappamaan paavin.

Hieman myöhemmin Saksassa nousi melkoinen kohu Berliinin Deutsche Operin päätöksestä perua esitys, jonka lopussa sekä Jeesus että profeetta Muhammad menettävät päänsä. Oopperatalo luopui Mozartin Idomeneo-oopperan esittämisestä vain siksi, että taiteellinen johtaja Kirsten Harms pelkäsi teoksen suututtavan muslimiväestön. Voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen Harmsin päätös peruttiin, mutta esitystä turvaamaan tarvittiin poliisivartio.

Iranin johto puolestaan suuttui Tanskalle lokakuussa, kun Tanskan TV2 esitti ohjelman, jossa näytettiin miten Tanskan kansanpuolueen humalaiset jäsenet pilkkasivat kesäjuhlassaan profeetta Muhammadia. Iran teki asiasta virallisen valituksen Tanskalle ja Suomelle, joka tuolloin oli EU:n puheenjohtajamaa. Iranin Kööpenhaminan-lähetystö valitteli sitä, että Tanskan hallitus sallii islamia pilkkaavan ohjelman esittämisen.

Myös erilaiset rasistiset ja nationalistiset ryhmät sekä poliittiset populistit ottavat muslimimellakoista kaiken julkisuuden irti; islaminuskoisten matala loukkaantumiskynnys ja siitä usein seuraava pidäkkeetön riehuminen lietsoo länsimaissa pelon ilmapiiriä ja lisää maahanmuuttokriittisyyttä.

Euroopassa on nähty useita tapauksia, joiden kyseenalaisen hyödyn korjaavat maahanmuuttokritiikillä ratsastavat nationalistipoliitikot. Esimerkiksi ruotsalaistaiteilija Lars Vilks on toistuvasti joutunut uhkailun, hyökkäysten ja tappoyritysten kohteeksi piirrettyään pilakuvan profeetta Muhammadista ja tämä osaltaan on lisännyt maan poliittisen ilmapiirin luisumista kansallismieliseen suuntaan. 

Tanskassa pommipäisen profeetan piirtänyt Kurt Westergaard sai kotiinsa vieraaksi kirveellä aseistautuneen muslimin ja hiljattain muslimifanaatikkoryhmä yritti räjäyttää Jyllands-Postenin toimituksen. 

Tukholmassa Vilksin piirtämää pilakuvaakin oikeutuksen käyttänyt muslimiterroristi yritti räjäyttää itsensä keskellä jouluruuhkaa, mutta onneksi pommi laukesi ennen aikojaan. 

Hollannissa elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin keskelle katua vuonna 2004. Ohjaaja oli tehnyt yhdessä Ayaan Hirsi Alin kanssa naisten asemaa islamissa kriittisesti tarkastelleen elokuvan Submission. Tästä muslimifundamentalistit suuttuivat ja lopulta marokkolaistaustainen toisen polven maahanmuuttaja Mohammed Bouyeri tappoi van Goghin. Ohjaajan rintaan murhaaja löi veitsen, jossa oli tappouhkaus Ayaan Hirsi Alille. 

Hirsi Ali on joutunut piileskelemään siitä asti. Hänet tunnetaan nykyään laajasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolustajana sekä teräväkielisenä islamkriitikkona. Hirsi Ali on julkaissut kolme islamia räväkästi arvostelevaa kirjaa, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä ympäri läntistä maailmaa. Teoksista kaksi ensimmäistä, Neitsythäkki ja Pakomatkalla, on käännetty suomeksi. Hirsi Alin feministinen kritiikki on saanut useat muslimit raivon valtaan, koska islam pitää naista miestä alempana olentona. Kirjailija on myös rohkeasti puolustanut muiden vainottujen islamkriitikkojen sananvapautta länsimaisen ”älymystön” paheksunnalta ja islamistien uhkailulta.

Hiljattain yhdysvaltalainen Southern Poverty Law Center lisäsi Hirsi Alin ja brittiläisen reformistimuslimi Maajid Nawazin muslimivastaisten ekstermistien listalleen. Tämä tarkoittaa sitä, että järjestön mielestä naisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksia puolustavat entiset tai nykyisetkin muslimit voivat syyllistyä muslimivastaiseen kiihotukseen. En mene tässä tarkemmin tämän käsityksen ongelmiin vaan linkitän Douglas Murrayn kirjoitukseen, jossa on sanottu kaikki olennainen.

Mitä tulee populismiin, erityisesti Hirsi Alin jalanjäljissä islamkritiikissään kulkeva, mutta omien sanojensa mukaan juutalaiskristillistä sivistystä puolustava hollantilaispoliitikko Geert Wilders on korjannut potin ja vielä entisestään lisännyt suosiotaan elokuvansa Fitna aiheuttamien oikeustoimien avulla. Wilders voi nyt oikeudessa esiintyä sananvapauden sankarimarttyyrina, aiheellisesti, koska syyttäjät vaativat hänelle vankeutta islamia varsin maltillisesti kritisoineesta elokuvasta.

Vielä muslimeja enemmän Wildersin provokaatiosta loukkaantuivat länsimaiset ihmisoikeusaktivistit ja eräät poliitikot. Sen myötä Wilders sai mitä halusi, äänivyöryn kesän 2009 eurovaaleissa.

Wilders on jälleen vuonna 2016 joutumassa Hollannissa oikeuteen islamvastaisten näkemystensä vuoksi ja hänen puolueensa nauttii tällä hetkellä gallupeissa ennätyssuosiota.

Jussi Halla-ahon syyte, tuomio ja moraalirelativismin hylkääminen

Suomessa on nähty vastaava ilmiö. Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho sai 25.8.2009 Helsingin käräjäoikeudessa sakkotuomion internetkirjoituksestaan ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Halla-ahon tuomio tuli siitä, että hän kutsui kirjoituksessaan profeetta Muhammadia pedofiiliksi ja islamia pedofiiliuskonnoksi. Tuomio vahvistettiin hovioikeudessa, jonka jälkeen sekä tuomittu että syyttäjä halusivat viedä jutun korkeimpaan oikeuteen. Tätä kirjoittaessani asian käsittely on vielä kesken.

On tietenkin ilmeistä, että islam ei ole pedofiiliuskonto, vaikkakin islamissa lapsivaimot ja pakkoavioliitot ovat valitettavan tavallisia. Joka tapauksessa ihmisoikeuksien vastaisia käytäntöjä pitää toki voida arvostella – myös kärkevästi, satiirin keinoin. 9-vuotiaan tytön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen on nykymittapuun mukaan rikos. Lisäksi se on moraalisesti tuomittavaa ainakin kaikkialla länsimaissa.

Profeetta Muhammad ei uskonnon perustajana voi olla inhimillisen arvostelun yläpuolella, koska yleismaailmallisen ihmisoikeuskäsityksen ja etiikan mukaan kulttuurirelativismiin nojaava moraalirelativismi on virhepäätelmään perustuva oppi. Lyhyesti sanoen relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, koska jos relativismi olisi totta, se ei olisi relativismia vaan absolutismia. Näin ollen kaikkia inhimillisiä moraalikysymyksiä voidaan tarkastella nykyajasta ja -moraalista käsin, toki aikaan ja paikkaan liittyviä vieraita perinteitä sekä tapoja ymmärtämällä, mutta niitä hyväksymättä, mikäli ne mittapuumme mukaan ovat moraalisesti tuomittavia.

Vastaavasti jos relativismi olisi totta, kukaan ei voisi arvostella ketään. Jos emme saa pilkata tai arvostella profeetta Muhammadia, eivät islaminuskoiset saa pilkata tai arvostella lehdistön- ja sananvapauttamme sekä taipumustamme uskonnollisten auktoriteettien kyseenalaistamiseen. Samoin länsimainen islaminystävä ei voisi arvostella Geert Wildersiä, koska Wildersin harjoittama politiikka ja provosointi kuuluu hänen alakulttuurinsa tapoihin. Koska relativismi on sisäisesti ristiriitainen kanta, jonka soveltaminen käytännön tapauksiin vieläpä johtaa absurdeihin tuloksiin, se on virhepäätelmä. Relativismi pitää siis hylätä.

Aisha, Muhammadin lempivaimo, oli islamilaisen perimätiedon mukaan kuusivuotias kun profeetta nai hänet ja yhdeksänvuotias, kun Muhammad vei avioliiton loppuun saakka eli otti tytön seksuaalisesti. Muhammadilla oli muitakin vaimoja, jotka kuitenkaan eivät olleet yhtä nuoria, kun Muhammad yhtyi heihin.

On siis kiistanalaista, voidaanko ja pitääkö profeetta Muhammad luokitella pedofiiliksi. Profeetan seksuaalipatologinen diagnosointi on joka tapauksessa mahdotonta jälkikäteen. Selvää on kuitenkin se, että ottaessaan Aishan seksuaalisesti Muhammad käyttäytyi nykymittapuun mukaan moraalittomasti. Yleismaailmallinen ihmisoikeuksille perustuva nykymoraali pitää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä yksiselitteisesti rangaistavana ja nykymaailmassa, ainakin ihmisoikeuksia kunnioittavassa oikeusvaltiossa, profeetta Muhammad varsin todennäköisesti tuomittaisiin oikeudessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ehdottomaan vankeuteen.

Vastaavia tapauksia on Suomessa oikeudessa tälläkin hetkellä. Tätä kirjoittaessani syytettynä ovat muuan lestadiolaisvaikuttaja ja tämän sukulaismies. Myös katolisen ja luterilaisen kirkon piirissä on paljastunut törkeitä lasten hyväksikäyttötapauksia, joita kaikkialla paitsi katolisen kirkon piirissä Vatikaanissa yleisesti paheksutaan.

Kaikissa näissä tapauksissa tuomion pitäisi käsittääkseni olla ehdoton vankeusrangaistus ja kohtalaisen pitkä. Ja mikäli profeetta Muhammad olisi syyllistynyt tekoon toistuvasti, kuten olettaa saattaa, kyseessä olisi jo törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Oli asian laita miten tahansa, Jussi Halla-aholla pitää olla oikeus kutsua islamia pedofiiliuskonnoksi, vaikka siis itse en niin islamista kokonaisuutena ajattele. On mielestäni epäoikeudenmukaista, jos ihminen ei saa ajatella asioista eri tavalla kuin minä, ja vielä epäoikeudenmukaisempaa, jos hän ei saa ilmaista ajatuksiaan vapaasti, ilman pelkoa oikeudenkäynnistä.

Kuten otsikosta ilmenee, Halla-aho on kirjoittanut tekstin provokaationa valtionsyyttäjä Mika Illmanille. Illman tunnetaan siitä, että hän puuttuu herkästi internetkirjoittajien sananvapauteen. Hän sai vuonna 2008 kakkossijan Isoveli-palkinnon yksilösarjassa Electronic Frontier Finland -EFFI ry:ltä. Yhdistyksen tarkoituksena on toimia sananvapauden sekä yksityisyyden suojaamiseksi ja edistämiseksi niin internetissä kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Palkinnon perustelut olivat seuraavat:

"Kakkoseksi yksilösarjassa nousi valtionsyyttäjä Mika Illman. Hänen ansioikseen katsottiin sinnikkäät, demokratian periaatteista, syyttäjän toimenkuvasta ja teknisistä realiteeteista välittämättömät pyrkimykset sananvapauden rajoittamiseksi Internetissä."

Illman pyrkii kitkemään internetistä rasismin ja muukalaisvihan. Tavoite on utopistinen ja keinot, joilla kansaa yritetään pakkosivistää, ovat suoraan poliisivaltiosta.


Kun Halla-ahon syytteelle oli poliittista painetta, Vihreiden naisten tehtyä tutkintapyynnön Halla-ahon provokatiivisesta kirjoittelusta, ja mainitut tekstit olivat käsittääkseni syytekohtien osalta vanhentuneet, piti syyttäjän ilmeisesti takertua oljenkorsiin. Halla-ahon sivuilla on runsaasti materiaalia, jonka poliittisella vastapuolella oleva voi helposti omien käsitystensä pohjalta luokitella rasismiksi, vääristelyksi, panetteluksi ja vihanlietsomiseksi.

Halla-aho kuitenkin päättyi syytteeseen humoristisesta provokaatiostaan Mika Illmanille. Mutta myöskään kärjistämisen, provokaation, rasismin, vääristelyn, panettelun, rankkojen yleistysten tai leimaamisen käyttäminen keinoina hankkia poliittista kannatusta eivät mielestäni kuulu oikeussaliin. 

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on pykälänä lisäksi täysin mielivaltainen, niin kauan kuin vaikkapa perussuomalaisia, kokoomuslaisia tai oikeistoliberaaleja saa vapaasti leimata rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi tai natseiksi.

Sananvapaus mahdollistaa esitettyjen retoristen keinojen arvostelemisen ja se riittää. Rikoslaissa on aivan muita kohtia, joita voi tarvittaessa käyttää, kuten rikokseen yllyttäminen tai kunnianloukkaus. Näihin Jussi Halla-aho ei tietääkseni ole syyllistynyt.

Onko ikävän tosiasian mainitseminen uskonrauhan rikkomista?

Halla-ahon syytteeseen johtaneessa kirjoituksessa on kaksi kohtaa, joista syyte on nostettu. Ensimmäinen, uskonrauhaan liittyvä, siis koskee profeetta Muhammadia. Halla-aho osoittaa, kenelle se on tarkoitettu, kirjoittamalla ”aion seuraavaksi heittää Mikalle syötin”. Sen jälkeen tulee syytteenalainen virke:

"Profeetta Muhammad oli pedofiili, ja islam on pedofilian pyhittävä uskonto, siis pedofiiliuskonto. Pedofilia on Allahin tahto."

Halla-aho kysyy seuraavaksi retorisesti ja ilmeisen satiirisesti, onko rikollista ilmaista tosiasia, että ”Muhammad kihlasi 6- tai 7-vuotiaan Aishan”.

Kuten todettua, Muhammad yhtyi Aishaan tämän ollessa vain yhdeksänvuotias. Halla-ahon tarkoitus on tämän jälkeen loogisesti osoittaa, että koska muslimien velvollisuus on noudattaa sunnaa, profeetan elämäntapaa, eikä profeetta koskaan tehnyt mitään mikä ei olisi esimerkillistä, jokaisen muslimin velvollisuus on harjoittaa pedofiliaa. Tämän Halla-aho onnistuu mielestäni loogisesti osoittamaan ja parodia on onnistunut.

Mitä Halla-ahon syytteestä ja tuomiosta seurasi? Hän pääsi vuonna 2011 äänivyöryllä eduskuntaan ja hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Hän joutui eroamaan puheenjohtajan paikalta vasta kun arvosteli jyrkästi KO:n ratkaisua omassa asiassaan. Sen jälkeen Halla-aho pääsi melkoisella äänimäärällä europarlamenttiin, jossa vaikuttaa tälläkin hetkellä. 

Tätä kirjoittaessani kolme perussuomalaista, joista yksi on kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, on joutumassa oikeuteen samantyyppisestä kirjoittelusta kuin Halla-aho aikoinaan. Kaikille kolmelle – Hakkaraisen ohella kyseessä ovat Terhi Kiemunki ja Sebastian Tynkkynen – voimme siis ennustaa poliittista menestystä ja laajenevaa kansansuosiota jatkossakin.


Sananvapaus on myös oikeutta loukata

Halla-aholla, kuten kenellä tahansa, on oltava oikeus esittää satiirisia sekä kärjistettyjä huomioita yhteiskunnan ja virkamiesten moraalis-juridisista kaksoisstandardeista. Halla-aho on perustellut tämän teemansa kirjoituksessaan ”Täkyjä Illmanin Mikalle” oivallisesti. Kaksoisstandardi on lisäksi Halla-ahon empiirisessä testissä kiistatta paljastunut, joten on todettava Halla-ahon olleen ja edelleen olevan oikeassa.

Räikeänä esimerkkinä kaksoisstandardista voidaan lisäksi mainita, että kun kirjailija Jari Tervo Ajankohtaisen kakkosen syksyn 2010 homoiltaan ja erityisesti kristillisdemokraatti Päivi Räsäseen vihastuneena heitti Raamatun lattialle televisiossa, poliisi ei käynnistänyt edes ennakkotutkintaa. Sen sijaan tosiasian mainitseminen profeetta Muhammadin seksuaalisista mieltymyksistä ja niiden pohjalta satiirisesti tehty looginen yleistys johti lopulta sakkotuomioon. Yhdet ovat siis tasa-arvoisempia kuin toiset.

Politiikassa tietenkin saa ja pitää olla eri mieltä. Halla-ahon on saatava esittää näkemyksensä, jotta niitä voi kritisoida ja jotta niistä voi keskustella. Tämä on itsestään selvää. Sananvapaus ei voi tarkoittaa pelkästään miellyttävien ja turvallisten näkemysten esittämistä. Sananvapaus on myös oikeutta kärjistää, vääristellä, rienata, provosoida ja loukata.

Uskontokritiikki ja logiikka

Halla-ahon tuomio jäi korkeimmassa oikeudessa voimaan ja lisäksi siellä tuli käräjä- ja hovioikeuden päätösten vastaisesti tuomio kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Profeetta Muhammadia ja islamia koskevasta osasta tuli samalla ennakkotapaus, ja äkkiä olemme palanneet vuoteen 1964, Hannu Salaman Juhannustansseihin. Nyt ei edes ole Kekkosta armahtamassa kirjailijaa, joka teoksessaan rohkeni pilkata Jumalaa. Tilanne on huolestuttava.

Lisäksi islamilaisten maiden järjestö OIC lobbaa YK:ssa ja EU:ssa vuosi toisensa jälkeen uskonnon halventamisen estävää lainsäädäntöä. Näyttää siltä, ettei heidän tarvitse lobata Irlannissa, Iso-Britanniassa eikä Suomessa.

Valtiovalta on monessa Euroopan maassa kaikesta päätellen ottanut yhden monoteistisen uskonnon, islamin, sekä ainakin Suomessa tietyt kansanryhmät, somalit ja muslimit, erityissuojeluunsa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhdenvertaisuus ja sananvapaus ovat näiltä osin mennyttä. Näin ollen demokratia voi entistä huonommin ja ääriliikkeiden suosio kasvaa entisestään.

Tästä johtuen on vielä syytä tarkastella lähemmin Halla-ahon tuomion erästä kohtaa. Käräjäoikeus perustelee ratkaisuaan näin:

"Yleisesti ottaen on selvää, että erilaisten uskonnollisten käsitteiden totuusarvosta ei voida käydä keskustelua samalla tasolla kuin millä keskustellaan esimerkiksi luonnontieteisiin liittyvistä kysymyksistä. Jälkimmäiset voidaan todistaa oikeiksi, kun sen sijaan objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa."

Perustelu relativoi eli suhteellistaa teologian, paitsi fideismin, joka jo lähtökohtaisesti hylkää rationaalisuuden. Perustelu siis arvatenkin loukkaa rationaalisia uskovaisia enemmän kuin kaikki Halla-ahon provokaatiot yhteensä. Jos tuomarin mielestä uskontojen kaikki väitteet ovat järkiperustelujen ja logiikan tuolla puolen, hänen on käsittääkseni johdonmukaisuuden nimissä oltava sitä mieltä, että valtaosa kristillistä, juutalaista ja islamilaista teologiaa on käytännössä mahdotonta.

Samoin tuomarista tulee tällaisessa oikeuskäytännössä uskonoppinut tai jopa sellaisen yläpuolella oleva absoluuttinen taho, jolla on yksinoikeus määritellä, mikä uskonnossa on loogista ja mikä suhteellista. Tässä tapauksessa tuomari on siis sitä mieltä, että ”uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista. Logiikalla tai niin sanotuilla järkiperusteluilla ei tämän vuoksi ole todellista merkitystä uskonnollisista kysymyksistä käytävässä keskustelussa”.

Kuten aiemmin totesin, relativismi on virhepäätelmä ja sellaisena hylättävä. Tuomarin mielestä relativismi on kuitenkin ainoa tapa suhtautua uskontoon. Näin mikä tahansa uskontoon liittyvä väite on yhtä oikea ja tuomari kumoaa itsensä. Samalla tuomari tietenkin kumoaa Jussi Halla-ahon tuomion perusteet. 

Miten Halla-aho muka voi olla väärässä, jos otetaan kirjaimellisesti tuomioon kirjattu perustelu ”objektiivisesti arvioiden jo minkä tahansa uskonnon olemukseen kuuluu, että sen käsitteisiin liittyvä totuus on suhteellista”? Toisin sanoen mikä tahansa suhteellinen totuus käy, mukaan lukien Halla-ahon suhteellinen ja ilmeisen leikkimielinen totuus, jonka mukaan islam on pedofiiliuskonto.

YK, sananvapaus ja uskonrauha

Kansainvälisessä mediassa on viime vuoden aikana keskusteltu kriittisesti uskontojen halventamisen eli jumalanpilkan vastaisesta julkilausumasta, joka hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja myöhemmin yleiskokouksessa.

Kyse on OIC:n – islamilaisten maiden järjestön – vuosia jatkuneesta pyrkimyksestä käytännössä estää islamkritiikki. Järjestöön kuuluu 57 islamilaista valtiota, jäsenmaihin lukeutuvat esimerkiksi Afganistan, Saudi-Arabia, Pakistan, Somalia, Sudan, Kuwait ja Iran. Nämä valtiot eivät ole hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistusta vaan vaihtoehtoisen Kairon julistuksen, joka on islamilaisten maiden versio ”ihmisoikeuksista”. Tässä versiossa islam menee aina ihmisoikeuksien edelle.

OIC:n jäsenvaltioiden suhtautuminen islamiin tietenkin vaihtelee, mutta järjestö itse ei näyttäisi kannattavan ainakaan islamin aivan maltillisimpia versioita. Itse asiassa OIC:n ihmisoikeusneuvostossa tekemä aloite osoittaa, että järjestön agendassa kyse on islamin oppien tuomisesta kansainväliseen politiikkaan. Järjestö siis pyrkii nyt käytännössä rajoittamaan ihmisoikeuksia myös länsimaissa.

OIC:n julkilausumaa tukivat OIC-maiden ohella Kiina, Kuuba, Valko-Venäjä ja Venäjä. Nämä maat eivät ole erityisen uskonnollisia, ellei sitten Venäjä nykyään, kun siellä voimakkaaseen kansallismielisyyteen liittyy läheisesti ortodoksikristillisyys. Ihmisoikeuksien kunnioittamisesta kyseisiä valtioita ei voida kiittää. Yhdistävä tekijä on siis löytynyt.

Huomion arvoista tässä on myös se, että Kiina ja Venäjä käyvät jatkuvasti terrorisminvastaista sotaansa islamilaisia vähemmistöjään uiguureja ja tshetsheenejä vastaan, mutta tämä ei ilmeisesti ole OIC-maiden mielestä ongelma tai ainakaan islamin halventamista, islamofobiaa.

Uskontojen halventamisen kieltävä päätöslauselma on ristiriidassa monen YK:n jäsenmaan perustuslain kanssa, joissa taataan sanan- ja uskonnonvapaus. Lisäksi näiden maiden lainsäädännöissä on jo olemassa pykäliä, joissa syrjiminen, kunnianloukkaaminen ja kiihotus kansanryhmiä vastaan on kriminalisoitu.

YK:n ihmisoikeusneuvostosta on siis tullut elin, joka on menettämässä uskottavuutensa. Se on pelkkä erilaisten, usein antidemokraattisten, intressiliittoumien kulissi. Sen ohella siitä on tullut instituutio, jossa epädemokraattiset valtiot voivat ajaa ihmisoikeuksien vastaista agendaansa muka hyvää tarkoitusta edistääkseen. Maailman tunnetuin holokaustin kieltäjä, Iranin islamistipresidentti Mahmud Ahmadinejad, käytti huhtikuussa 2009 YK:n rasisminvastaista konferenssia antisemitismin edistämiseen. Ironista asiassa on se, että kyse oli selvästi juutalaisuuden eli uskonnon halventamisesta.

Muiden järjestöjen ohella eri maiden PEN-keskukset ovat ilmaisseet huolensa YK:n toimielimissä esitetyistä vaatimuksista. Suomen PENin puheenjohtaja Lauri Otonkoski mainitsi asian alustuksessaan Guillermo Farinasille myönnetyn Euroopan parlamentin ihmisoikeuspalkinnon jakoon liittyneessä seminaarissa 15.12.2010:

"PEN katsoo, että ihmisoikeudet suojelevat ihmisiä yksilöinä, eivät instituutioita tai uskontoja. Uskontojen halventamisen kriminalisointi estää merkittävällä tavalla kriittistä keskustelua uskontojen varjolla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista. Se myös tarjoaa ääriliikkeille mahdollisuuden esiintyä julkisuudessa sananvapauden marttyyreina."

Pakistan ja vähemmistöjen oikeudet

Pakistania voidaan pitää hyvänä testinä OIC:n pyrkimyksille suojella vähemmistöjä jumalanpilkan kieltävillä säädöksillä. Kristitty 45-vuotias Asia Bibi, viiden lapsen äiti, tuomittiin Pakistanissa kuolemaan jumalanpilkasta. Bibi oli riitaantunut musliminaisten kanssa, koska nämä olivat kieltäytyneet juomasta Bibin kantamaa vettä. Naisten mukaan vesi oli saastunutta, koska Bibi ei-muslimina oli epäpuhdas. He kertoivat paikalliselle uskonnolliselle johtajalle, että Bibi oli lausunut herran nimen turhaan. Tuomari päätti, että Bibi piti teloittaa hirttämällä.

Pakistanilaispoliitikko Salman Taseer asettui julkisesti vastustamaan Pakistanin kansan suosimaa jumalanpilkkalakia ja sai maksaa siitä hengellään. Taseerin ampui konstaapeli Malik Mumtaz Quadri, joka sanoi tehneensä teon, koska Tasheer oli pilkannut profeetta Muhammadia. Quadri kuului eliittipoliisiin, joka toimi Taseerin henkivartiostona. Pidätyksen jälkeen jotkut Quadrin kannattajat heittelivät hänen päälleen ruusunlehtiä. Tekoa juhlittiin ja ylistettiin.

Näyttää siis siltä, että ainakaan kansainvälisesti islam ei ole erityissuojelun tarpeessa. Päinvastoin. Ihmisoikeuksia puolustavat aktivistit tarvitsevat suojelua islamin nimissä toistuvasti harjoitetulta väkivallalta.

Loppupäätelmiä

Islamismin näkyminen mediassa esimerkiksi WTC-iskujen ja Al-Qaidan myötä sekä toisaalta muslimien lisääntynyt muutto länsimaihin ovat saaneet aikaan sen, että uskontokritiikki on noussut pinnalle viimeisen kymmenen vuoden aikana aivan uudella tavalla. Kritiikin kohteena ei missään nimessä ole ollut pelkkä islam, vaan ylipäätään uskonnolliset käsitykset ja niiden ristiriita rationalistis-humanistisen ihmisoikeuskäsityksen kanssa. Islam on viime aikoina valikoitunut pääasialliseksi kritiikin kohteeksi juuri siksi, että sen nimissä ihmisoikeuksia on poljettu erityisen räikeästi.

Myös islamilaisessa maailmassa valistuneempi väestö alkaa olla kyllästynyt korruptoituneisiin, itsevaltaisiin ja usein myös teokraattisiin hallituksiin. Kansa on noussut barrikadeille ainakin Iranissa, Tunisiassa, Jemenissä, Jordaniassa, Egyptissä ja Sudanissa. Pitäisikö näissä maissa kapinoivien muslimien sananvapautta rajoittaa, koska heidän kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan valtaapitäviin itsevaltiaisiin, islamisteihin tai toisinaan myös valtaa de facto käyttäviin vanhoillisiin muslimioppineisiin?

Sitä paitsi sananvapauden rajoitukset vakaumusten suojelemiseksi kääntyvät välittömästi juuri muslimeja vastaan. Tästä on useita esimerkkejä Pakistanin ohella myös Iso-Britanniasta. Kenan Malik esittelee niitä erinomaisessa teoksessaan From Fatwa to Jihad – The Rushdie Affair and Its Legacy (Atlantic Books 2009).

Liberaalin käsityksen mukaan mikään pyhänä pidetty kirjoitus tai myyttinen hahmo ei ole arvoasteikossa ylempänä kuin perustavanlaatuiset ihmisoikeudet. Sanoilla saa tehdä mitä vain, ja ainoastaan ihmisen oikeus omaan ruumiiseensa ja ajatuksiinsa on täysin suojattu asia.
Sanan- ja ilmaisunvapaus eivät ole pysyviä, muuttumattomia elementtejä, jotka voitaisiin turvata ainoastaan kirjaamalla ne lakeihin. Näihin vapauksiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa niitä vaikuttavat lainsäädännön lisäksi muun muassa viranomaisten tapa tulkita lakia sekä median omaksumat käytännöt.

Julkinen keskustelu ja tämän tarkastelun alussa mainittu kulttuuridynamiikka edellyttävät jatkuvaa hereillä olemista sananvapauden suhteen. Tällä hetkellä ilmassa on selkeitä sanan- ja ilmaisunvapauden uhkia, erityisesti viranomaisten ja hallituksen taholta.

Sananvapauden säilyminen laajana vaatii jatkuvaa aktiivista koettelua. Yhteiskunnassa, jossa näitä vapauksia ei silloin tällöin testata, niitä ei luultavasti juuri olekaan.